Tavoittamattomia ja tavoitettuja

Pelleilin pari päivää sitten mun hiuksilla. Totaalikyllästyminen niitten väriin ja muutenkin, joten päätin ekaa kertaa oikeestaan ikinä yrittää vääntää ees jotain kampauksia, mut totesin, että se ei oo ihan mun juttu. Tossa kummiskin pari väkerrystä.

Kyllästymisen seurauksena päätin sitte värjäyttää hiukset. Huoneen valossa hiukset näyttää jotenkin ihan yhtä tylsiltä, ku aina ennenki ja värjäys onnistu mahdollisimman epätasasesti: toiselta puolelta kirkkaat, toiselta lähes oman väriset. Tossa kuvassa valo tulee suoraan ikkunasta, joten toi väri on ihan kiva, mut että kaikki hiukset tippuis varmasti päästä, ni ajattelin, että voisin testata ostaa shokkiväri-oranssin ja vetää hiukset sillä. Kerran tässä elämässä voi kokeilla ja mä en nyt toistaseks vielä oo uskaltanu melkeen mitään.

Eilen oltiin Tiinan ja Krissen kans kattomassa BarBäkkärillä MadCraftiä. Oon ihan flunssanen ollu lähes puolet hiihtolomasta, mut mikäs siinä. Oon sitte katellu kotona Supernaturalia eiliseen saakka, väsänny kampauksia, nukkunu ja nukkunu vähän lisää. Ihan loman alussa jo oikeestaan ehin nähä kavereita, koska joitain tuli meille viettämää iltaa, ku vanhemmat ei ollu kotona ja sitte käytii myös pulkkamäessä.

Nyt mulla on jotenki iskeny tatuointikuume... Kahta kauheempana ku aikasemmin. Haluisin siis Peter Panin varjon mun nilkkaan. Vähän niinkun toi Peter tossa kuvassa, mut jalat yhessä. Osittain tää innostus tulee varmaan siitä, että sain taas tässä loman aikana kirjotettua pikkasen sitä kirjaa, mistä oon joskus puhunu jotain. Siinä on muutamia paloja mun lapsuudesta ja siihen liittyy ajatus just siitä, että oon aina ajatellu, että en haluu kasvaa aikuiseks. Peter Panilla on muutenki mulle ollu semmonen isompi merkitys, koska se oli lapsena yks mun suosikki elokuvista ja sen lisäks lukiossa näyttelin Peter Pania, mikä taas muistuttaa mua siitä, että pääsin mun pahimmasta esiintymispelosta eroon, kun joskus aikoinaan oli hyvä jos uskalsin edes puhua kellekkään mitään.

Tänään mä lähetin mun englanninkielisen työharjottelu hakemuksen tarkistettavaks, että se on mahollisimman hyvä ja mahollisimman vähän virheitä ja mä lähetän sen eteenpäin heti, kun saan sen takasin. Musta tuntuu, että se on unelma, jota koitan tavotella, mut en voi koskaan saavuttaa. Siinä on se ero mun joihinki muihin unelmiin, että siitä voi taistella, toisin ku niihin unelmiin, joita en koskaan oo varmaan edes sanonu ääneen, sillä tiiän, että ne ei voi toteutua... Ei mun äänellä. Kuvat kertoo enemmän. Haluisin osata jotain. Haluisin olla jotain muuta.

Supernatural?

Katon peiliin ja alan pelkäämään. Koska mä paranen tästä kaikesta? Miksi mun muisti pätkii? Koska voin kattoa toista silmiin ja rehellisesti sanoa, että mua ei enää haittaa vanhat asiat? Mä valehtelen siitä. Mä sanon, että "no kyllä mua muutamat jutut vielä vähän mietityttää", mut ei. Mun sisällä on raastava pelko, ikävä, tunne jota on vaikeeta selittää. Mä huomaan, että kun mä yritän unohtaa asioita, jotka mä haluaisin unohtaa... Mä joko unohdan ne kokonaan, ignooraan mielestä enkä tunne enää oikein mitään mistään, tai sitten mä muistan ja vellon niissä ajatuksissa. Mutta miksi mä haluaisin unohtaa jotain, joka kertoo, että ehkä mussa on vielä jotain normaalia, ehkä mä voin tuntea niinkuin muutkin?

Mulla on ollu jotenkin ihan ihmeellinen vuoden alku. Joko oon tosi maaninen, ilonen, tekemässä kokoajan jotain, riehumassa ja tosi kärsimätön, tai sitten mulla on paha olla. Ehkä mulla on joku kakssuuntanen mielialahäiriö? En mä tiedä. En mä haluais sellasta myöntää, vaikka musta tuntuiski siltä. Joskus mä epäilen, mut en mä halua selvittää.

On mulla ihan kivaakin tosiaan välillä. On ollu kaikenlaisia keikkoja. MadCraft, Fuse, Riot Vein, Face of God, jotain semmosta ja Tiina oli joku aika sitten meillä yötä. Naurettiin kaikelle ihan super tyhmälle ja juteltii omeglessa joillekki random ihmisille. Sitte oli meiän luokkalaisen Natalien synttärit, mulla oli ainaki ihan super hauskaa ja Cecilialla bileet. Kaikenlaista jännää nyt ollu tässä viimeaikoina.

Ja se mihin oon koukussa... on Supernatural tv-sarja. Mä en tiiä tarkottaako ihmiset koskaan "koukussa sarjaan" ihan niin kirjaimellisesti ku minä, koska välillä se menee ihan sairaan puolelle. Toi sarja on ku kattois jotain lyhkäsiä kauhuelokuvia (joita mun ei pitäis antaa kattoa, koska musta tulee ihan vainoharhanen), mut mun sydän hakkaa hulluna ja se on varmaan joku adrenaliinipiikki mikä mulle tulee joka jaksosta, ku mä tunnen semmosta hullua jännitystä ja vapautumisen tunnetta, ku mä töllötän noita jaksoja. En mä tiedä. Viimeks olin koukussa joskus kuus vuotta sitten Lostiin tämmösellä tavalla, kun se sarja oikeesti oli ainut asia mitä sillon odotin koko viikolta joka torstai.