lost

Enemmän kun koskaan mä kaipaisin just nyt ystävää, jonka kylkeen nojata.
Istua siinä hiljaa niin kauan, että voisin avata suuni puhuakseni.
Koska nyt... pahoja asioita tapahtuu liikaa.
Mua pelottaa.

:)

Musta tuntuu, että musta ei oo ollu oikeen mihinkään muuhun, kun masentavien biisien kuunteluun. Ei siks, että mä vajoisin entistä enemmän siihen mun pään ympärillä pauhaavaan sekamelskaan, ei siks, että mä vajoisin entistä enemmän siihen tunteeseen, mikä tuntuu mun kehossa painavana, kihelmöivänä tunteena, vaan siks, että mä ymmärtäisin omia ajatuksia paremmin. Löytäisin biisien sanoista ne asiat, jotka mulle oikeesti on tärkeimpiä: mitkä lauseet saa mut itkemään? Mitkä lauseet merkitsee eniten? Ja nyt mä olen tässä, tajunneena monia asioita. Toistaseks hyvin jumissa.

Mä koitin tänään saada itteni näistä fiiliksistä eroon. Mä alotin siivoomaan ja loppujen lopuks mä unohdin hetkeks kaiken muun. Olin niin ilonen, että mulla oli jotain tekemistä. Sitten iskä tuli mun huoneeseen. Mulla kaatu joku pikkutavara hyllyssä ja iskä totes nauraen: "Ja kaikki meinaa kaatua."

Mä vastasin: "Nii meinaa!" Ja purskahdin itkuun. Sit aloin nauraa. Ihan vaan itelleni, koska ei tällänen enään oo mahdollista. Mä luulin olevani jo ihan positiivisella tuulella.

Mulla on ollu nyt oikeesti niitä hetkiä, kun mä vaivun semmoseen apatiaan, että mä en osaa sitä edes kuvailla. Niinä hetkinä mä oon vaan kone, joka hengittää. Se ei välitä kenestäkään tai ei mistään. Mä vaan oon. Sillon mun päähän tulee ihan kummallisia ajatuksia. Semmosia, että käyn päässäni läpi eri vaihtoehtoja tuntee ees jotain. Ne on semmosia ajatuksia, joita en ees halua sanoa kenellekkään. Kyse ei oo mistään ittensä satuttamisesta, vaan jostain muusta, mut ne ajatukset pelottaa mua. Ne oikeesti pelottaa, koska se on hirvee tappeleminen olla oikeesti takertumatta niihin ajatuksiin.

 

Mulla on myös tosi monille. Oikeesti monille ihmisille sanottavaa. Jotain asioita, jotka vaan tuntuu semmosilta, että ne joskus pitää sanoa ääneen, vaikka kaikissa jutuissa ei ees oo järkeekään. Joissakin on. Joissakin ei. Mut jos mä joskus sanon jollekkin jotain, niin suurin osa asioista jää sanomatta, tai sitten mä tiedän, että mä en sano niitä edes oikein. Sillon mun tekis mieli vaan huutaa ne asiat koko maailmalle. Niin, että kaikki tietää mitä ajattelen. Oli ne sitten pieniä tai isoja, koska mä turhaudun siihen, että koskaan asioita ei saa sanotuksi. Joku aina estää.

Kerran kolme vuotta sitten oli joku ihminen. Siitä ihmisestä tuli tärkee. Kerroin sille aina kaiken ja se kerto mulle. Sitten jotain tapahtu ja se totes, että sillä ei ikinä ees oo ollu hauskaa siinä porukassa missä me nähtiin. Ja loppujen lopuks se ei enää edes halunnu puhua mulle. Katos kokonaan. Poisti kaikki maholliset yhteydet ja mitä mulle parhaiten jäi muistiin, oli lause: "Ehkä mä muutun vielä siks samaks ihmiseks, joka mä olin", ja tässä mä olen. Edelleenkin takertuneena siihen samaan lauseeseen, vailla mitään yhteyksiä.

Ja sen takia... Aina kun mun elämään tulee uus tärkee ihminen, niin mä pelkään, että seki katoaa vielä mun elämästä. Pelkään muutosta. Ja mitä tärkeempi ihmisestä tulee, sitä enemmän mä alan pelkäämään. Ja tällä hetkellä pelkään jotenki tosi sairaalla tavalla. Ja pelkään, että mä karkotan vielä ite ihmisiä ympäriltä... just tän mun pelon takia. Mä en jaksa enää pelätä. Mut kokoajan tuntuu siltä, että on syytä. Ja se painaa mua just nyt päivä päivältä. Ja musta tuntuu, että kukaan ei voi sitä kokonaan ymmärtää.

Sitten tulevaisuus. Mä olen hukassa koko sen sanan kanssa. Koska mä meinasin tehdä jonkun tärkeen teon. Soittaa puhelun ja mahdollisesti sillä päästä vaihtamaan koulua semmoseen, mihin mun joskus piti hakea, mut välimatkan takia mä en sitä uskaltanukkaan tehä. Nyt mä olin tehny sen päätöksen uudelleen ja viimenen päivä, jollon puhelu olis ollu mahollinen... annoin itteni vajota niin huonoon fiilikseen, että ajattelin, etten kestäis olla pois täältä tuttujen ihmisten luota. Siispä mä en soittanut. Siispä mä kadun. Siispä mä en tiedä taaskaan mitä mä teen. Koska musta tuntuu, että mä jumahdan tänne.

Ja mitä pidemmäks aikaa jumahtaa...

Sen vaikeempi on päästää irti...

Ja olla vapaa liikkumaan.

Ja kun nää kaikki ajatukset. Kaikki eri asiat yhdistää, niin tää kuva voi kertoa kaiken.

Mutta nyt, nyt on joulu. Joten mulla on päätös. Mä yritän kerrankin hymyillä, ilman syitä hymyillä.
Mä koitan uskoa, että tulevaisuus voi olla jotain positiivista.
Mä koitan liikkua tässä elämässä.
Ja mä koitan olla kattomatta taakseni.