Tänään näin mun yhtä kaveria, jonka kanssa ollaan nähty viimeaikoina tosi vähäsen. Jäin töiden jälkeen Helsinkiin, jossa rautatieaseman vieressä Emma odottelikin mua.
Käytiin Subwayssä syömässä ja sen jälkeen pyörittiin pitkään vailla suuntaa, ennen kun upeana päähänpistoksena mentiin lähimmälle ratikkapysäkille ja mentiin ensimmäiseen ratikkaan mikä sieltä sattu tulemaan. Loppujen lopuksi lähettiin
nelosella kohti
Munkkiniemeä. Siellä hetken tuijoteltiin merta, kunnes käännyttiin takasin ja mentiin samalla ratikalla toiseen päätepisteeseen, eli
Katajannokalle, mistä suunta sitten kohti kotia. Oli ihan kiva ja semmonen rauhallinen reissu.
Vasen: Emma. Oikea: Minä.
Ja kun tulin kotiin... Tein itelleni kanasalaattia tosi tosi pitkästä aikaa!
Huomasin myös, että ennakkotehtävään tarvittavat valokuvat oli äiti käynny teettämässä valokuviksi ja ne on kyllä tosi hyvät. Kiitokset kuuluu varmaan eniten näille mun malleina toimineille! Plus special kiitos Krisselle.
Ja nyt tän illan oon raapustellut jotain irtonaisia kohtauksia "kirjaan", joka on ollut mun projekti pidemmän aikaa, mutta nyt pitkiin aikoihin, en oo tehnyt yhdenyhtä lausetta. Tänäänkään ei tullut kohtauksia, mutta pätkiä, joissa ei toistaiseksi ole mitään ideaa.
...
Mietin vielä hetken puristellen kynää kädessäni ennen kun raapustin suttuiselle konseptille ainoat sanaset, jotka mieleeni sattuivat tupsahtamaan. Sen jälkeen hengittelin hetken tuijotellen työni tulosta, sen paperin yläkulmassa olevaa ikälokeroa nimeni vieressä, jossa oli havaittavissa suttuisella käsialalla numeron kahdeksantoista sijaan lause:
”Olen juuri sen ikäinen, kun minulla on vuosiakin takana.”
Huokaisin osaksi helpotusta, osaksi tyhmyyttäni ja nousin ylös penkiltä. Kävelin ja annoin paperin sille ovella seisoneelle pirteälle miehelle. Hän nyökkäsi minulle hymyillen. Minä nyökkäsin takaisin epävarmasti ja lähdin oitis kävelemään ulos luokkahuoneesta. En halunnut olla näkösällä, kun totuus tyhjästä paperista osoittautuisi miehelle.
En halunnut nähdä hänen pettymystään, tai no... ainakin minä halusin kuvitella hänen olevan edes hiukan pettynyt.
...
Katselin jalkojani, joissa minulla oli kirkkaanpunaiset tennarit. Oikeanpuoleisen kengän kärjessä vipelsi kaksi muurahaista, vailla tietoa minne mennä. Annoin niiden olla ja jatkaa omaa ötökkähippaleikkiään. Käänsin katseeni kohti taivasta. Hymyilin ja mietin kasvojani pistelevää lämpöä. Yhtäkkiä tunsin naamani vääntyvän irveeseen, jota en pystynyt hallitsemaan.
”Mikä sinun on?” kysyi nurmikolla lekotteleva Eric ihmeissään.
”Nenääni kutittaa. Kohta tulee aivastus!” mumisin tuskani takaa ja sain vastaukseksi lempeän naurahduksen.
”Unohdin, että olet allerginen auringolle”, Eric totesi ilkikurinen virne kasvoillaan, joka vain leveni hänen kuullessaan epämääräisen, kimeän pihahduksen suustani.
”Terveydeksi”, hän sanoi miltei nauraen.
Tuhahdin irvistäen ja otin kasvoilleni loukkaantuneen ilmeen, vaikka oikeasti minuakin vain huvitti.
...
