Oon valittanu sitä kuinka kaikki kyllästyttää. Sitä, että oon paikallani. Sitä, että miks en hakenu vaikka johonki toiseen kaupunkii opiskelemaa. Sitä, että en haluu olla niitä, jotka vanhuksina miettii sitä, kuinka ei ollu uskallusta liikkua mihinkään ja ottaa riskejä.
Mut mua pelottaa nyt. Mä lähettelin joskus viestejä muutamiin kouluihin, jotka on mun mielestä vähän parempia, ku missä nyt oon, mutta ne on toisissa kaupungeissa. Kysyin onko mahollista vaihtaa koulua... Ja miten kävi? Mä luulin, ettei muhun oteta yhteyttä, mut tänään mä herään puheluun, joka tulee tuntemattomasta numerosta. Mulle ei luvattu mitään, mutta multa kysyttiin kaikki mahdolliset tiedot mun opiskeluista ja muista. Mä ehkä... Ehkä voisin päästä satakuntaan opiskelemaan. Ja mua pelottaa. Mä haluisin liikkua ja uskaltaa, mut joku mut silti pitää täällä... Mun kaverit. Perhe. Ne ihmiset, jotka on ollu mun tukena tähän päivään saakka ja ahdistuu siitä, että mä lähtisin. Ja mua ahdistaa lähteä. Mut nyt olis ehkä... Ehkä mahdollisuus. Mä odotan nyt vastausta. Sitten se on menoa. Sitten sitä ei voi perua.
Jos hyvä tuuri käy... ehkä mä lähden pois täältä jo ens viikolla?
Se koulu ois kyllä unelma.
sen verran kuin sun kavereita tunnen, niin tiiän, ettei muutto muuttaisi mitään lopullisesti. kaverit ja perhe olisi yhä edelleen sun tukena ja pitäis sut niiden ajatuksissa, puheluissa ja viikonlopuissa
VastaaPoista