Se on täällä, se hetki nyt

Ja tänään se selvisi. Mulla on muutto edessä. Hirvee kiire, koulu käy kokoajan. Jotain pitäis keksiä mahollisimman pian. Mitenköhän tää kaikki järkkääntyy?

Mua pelottaa ja kotona on tunnelma niin sellanen, että kokoajan joku on itkemässä. Mua ahistaa se, että mä aiheutan pahaa muille ja se ikävä, mikä mulla on jo valmiiks näitten ihmisien kanssa. Mua pelottaa, että ne unohtaa mut, löytää uudet kaveripiirit ja kun mä tuun joskus takasin... Täällä ei oo mulle enää mitään. Ehkä mun ei pitäis miettiä sitä, koska tätähän ihmiset tekee... Lähtee muualle opiskelemaan. Tulee käymään aina ku on aikaa ja rahaa. Ja niin. Tää on seikkailu. Koska mä en halua 80-vuotiaana miettiä, kuinka ois ollu mahollisuus testata uusia juttuja, mut mä en tehny niitä. Yolo on tyhmä sana, mut oikeesti nyt saan kirjottaa sen tähän... You only live once. Ja siks pitää tehä asioita, koska ei se elämä oo kauheen pitkä loppujen lopuks. Ei siinä ehi tehä mitään, jos ei tee mitään. Epäselkeitä lauseita, mut ehkä mä koitan sanoa niillä jotain, lohduttaa itteäni, että riski kannattaa ottaa. Joskus joku sano mulle, että oudoimmat päätökset voi olla elämän parhaat päätökset ja se lause mun teki mieli melkeen tatuoida itteeni kiinni, etten kokoajan miettis liikaa seurauksia ja ongelmia.

Anyway. Se koulu oli jotenki huippu. Mua hymyilytti ettiä sitä paikkaa keskellä peltoa ja mennä punaseen tiilirakennukseen (miten semmosia ees on enää), kun joku vanha mies kävelee vastaan ja huutaa: "Juokse nyt! Äkkiä, ettet myöhästy koulusta!" Naurahdin ja jatkoin matkaa ja ihmiset vaikutti jotenkin ylimukavilta verrattuna siihen mitä oon tottunu. Tai tarkotan semmosta ystävällisyyttä ja sitä, että tuntee olonsa oikeesti tervetulleeks kun kokoajan ollaan tarjoomassa apua johonkin.

Adventure... Here I come.