Hymy

Mulla on ikävä. On mulla tietysti ikävä monia ihmisiä, mut nyt mä en puhu siitä. Puhun siitä, että mulla on ikävä sitä tunnetta kun on onnellinen. En mä tarkota sitä, että mä nyt oisin jotenki erityisen surullinen ja valittaisin nyt siitä, vaan se, että mua ahdistaa muistaa niitä hetkiä, jollon oon hymyilly, vaikka en edes ois halunnut. Hymyilly nii, että ihmiset on siitä mulle jopa valittanu... "toi on sairasta" tai "kuinka joku voi hymyillä noin paljon". Se tunne ku menee nukkumaan, eikä saa unta ihan vaan siks, että naurattaa. Naurattaa ilman syytä koska on niin ilonen. Seuraavana päivänä sanoo vaan muille... "En mä nukkunu melkeen yhtään" ja joku kysyy: "Miks?" Ja siihen vaan vastaa, että muuten vaan ei saanu unta, koska tuntuis tyhmältä sanoa, ettei saa unta, koska ois tehny mieli hihitellä koko yön, oli sitte siihen joku syy tai ei. Ja sitten on ne onnelliset hetket, jollon saatto olla joku syy mikä paisutti sellasta fiilistä, että ois vaan voinu itkeä ilosta. Huutaa maailmalle, että mä oon tässä ja nyt ja musta tuntuu hyvältä.

Niin. Mulla on ikävä. Ikävä oikeestaan niin, että sattuu. Mut tekee surulliseks asiat, jotka on surullisia. Mut jopa enemmän mua ahdistaa muistaa se, että kuinka ilonen oon joskus ollu... Etenkään ku en tiedä osaanko enää. Pystynkö siihen. Mikä sais mut enää tuntemaan niin? Se on vaan niin saavuttamattomissa just nyt, enkä mä nää tulevaan. Antakaa mun taas hymyillä jooko? Edes jotain muuta kivaa hymyä, koska hymyjä on monenlaisia.