Mua vaan ahdistaa, koska tajusin tänään, että ihmiset ei oikeaeti tiiä musta mitään! Ei mitään mun menneisyydestä, ajatuksista, sukulaisista, jatkuvasti läsnä olevista ongelmista... Eilen tuli hassu olo, kun tajusin, että mä en ole esimerkiksi mun veljistä puhunu kenellekkään oikeestaan sanallakaan, ennen kun vasta eilen. Tai ylipäätänsä oikeasti mistään, vaikka on oikeasti asioita, jotka on oleellinen osa mun arkea ja päivittäisiä ajatuksia.
Sitten jos mä sanon jotain... Vaikka oikeasti vakavaa: mä sanon sen hymyillen, olkia kohauttaen, nauraen ja sanon, ettei se oo iso juttu. Ihmiset uskoo sen ja mä lähen kotiin, itken ja mietin, että miks kukaan ei tajunnut, että se ei ole mikään iso juttu. Mä vähättelen. Aina ja kaiken. Mua ahdistaa se, koska mä tiedän siis olevani vaan ikuinen mysteeri, josta kukaan ei tiedä mitään. Joka ei halua näyttää mitään itestään, jakaa elämäänsä, saatika sitten puhua muille tyhjänpäiväsistä asioista, koska tunnen sillon itteni vaan huomionhakuseksi.
Ja tänään näidenkin pohdintojen jälkeen mietin asioita: mulle tuli vaan paha olo. Kohautin olkia ja nauroin. Menin bussiin ja mietin, kuinka tein taas sen saman minkä aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti