Muutama ihminen nyt mielessä, joita kohtaan tunnen jotain ylitsepääsemätöntä kiitollisuudentunnetta. (kiitos niille kahdelle, jonka kanssa mulla oli tänään illalla pidempi puhelu♥)
Muutama asia jotka saa pään pyörälle.
Muutama asiaa mitkä itkettää ja satuttaa, niin paljon, että en tiiä miten päin oisin.
Muutama ajatus, jotka pitäis kadottaa.
Ne kadotettavat on niitä, että hetken verran pohdin tosissani, että jaksaisinko olla tässä nyt: yrittää kasata itteäni sisältä kokoon edes vähän vahvemmaksi, jos en olis sanonu monille muille, että se kannattaa. Jos en tottelis omia neuvoja, olisin ihan tekopyhä. Ei. Semmoinen en ole! Taistelen. Vaikka musta tuntuu, että oon kaukana kaikista. Kaikista ihmisistä. Liian kaukana. Seinä jokaisen välissä.
Mulla on sama tunne kun pienenä. Sillon kun olin se kiusattu ja yksin. Ei mua tietenkään nyt kiusata. Mut se, että olen yksin. Sillon rakensin itelleni oman maailman, jossa elin. Mä kadotin sen maailman, kun tulin takasin todellisuuteen... Mietin tässä, että pitääkö se kasata uudestaan. Puhaltaa kokoon ja alkaa elää taas kuplassa, jonne kukaan ei pääse, mutta vastaavasti ei itekkään saa sanottua mitään kenellekkään... Tai no. Kuplassahan mä tavallaan jo olen. Onko enää mitään menetettävää...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti