Se olo kun on ollu jotakuinki tosi täydellisen tuntunen päivä.
Heräsin aikasin, mut olin pirtee.
Värjäsin hiuksia vähän kirkkaammiksi ja oli heti kivempi olo.
Menin bussiin, kuuntelin musaa ja mua hymyilytti.
Näin Krisseä ja menin auttaa sitä hiusten värjäämisessä. Istuin siellä koko päivän.
Menin kotiin, valmistauduin ja lähin helsinkiin keikalle.
Keikalla ihanaa porukkaa, enkä joutunu olemaan yksin, vaikka suunnitelmien muutoksien takia meninki sinne yksin.
Tulin kotiin ja totesin, et pitkästä aikaa mul oli päivä, jollon mul on lähes joka sekuntti ollu kivaa.
Ainut asia mikä mut päivällä sai vähän outoon mielentilaan oli se ku kuuntelin bussissa musaa. Mulla tuli semmonen onnellisuuspiikki siitä musasta, semmonen parhaimman tuntunen, ku naama tuntuu vääntyvän hymyyn ja onnellisuus paisuu niin, että vois räjähtää. Mikä siinä oli kauheeta? Se, että se ei kestäny kauan, koska muistin, millon viimeks mulla oli ollu tismalleen toi olo. Ja mulle tuli semmonen olo, että tuun muistamaan jatkossaki ja en jotenki ehkä haluu enää olla noin ilonen. Nii oudolta ku se kuulostaa, niin se onnellisuus muistuttaa vaan hetkistä, jotka mieluiten unohtaisin. Onnellisuus muistuttaa mua onnellisuudesta, jota en haluu muistaa... Se kertoo ehkä vähäsen, että oon oikeesti pihalla kaikesta.
Mut nyt mä hymyilen. En niin paljoa, että se häiritsis ja meen nukkumaan, koska mulla on niin kiitollinen olo tästä päivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti